Lyhyt Historiikki
Alkusysäys 1962
Porkkalan niemi vapautui vuoden 1956 jälkeen veneilyn käyttöön. Tämä mahdollisti Espoosta länteen ja takaisin suuntautuvien veneretkien tekemisen. Espoon asukasmäärän ja yleisen elintason nousun ansiosta Espoon vesillä oli aikaisempaa selvästi enemmän erilaisia huviveneitä.
Muutamat työtaustaltaan viranomaistehtävissä olleet aktiiviset huviveneilijät näkivät navigointitaitojen opetuksen tärkeäksi myös kaikille vapaa-ajanveneilijöille. He perustivat seuran nimeltään Espoon Kipparit.
Perustamisasiakirja on päivätty 23.8.1962 allekirjoittajinaan maisteri Heikki Pyhälä, yhteiskuntatieteiden kandidaatti Heikki Hilpi ja sosionomi Heikki Vesterinen, josta tuli Kippareiden ensimmäinen puheenjohtaja eli kommodori. Varapuheenjohtajaksi valittiin Väinö Levo ja johtokuntaan edellisten lisäksi Martti Rantanen.
Kippareiden perustajat olivat kaikki suorittaneet rannikkolaivuritutkinnon Helsingissä keväällä 1962 ja todennäköisesti siellä tutustuneet toisiinsa ja viritelleet oman seuran perustamista. Jäseniksi liittyi alussa myös useita sotilashenkilöitä jotka merenkulkupätevyytensä ansiosta oli nimitetty suoraan avomerilaivureiksi, heitä olivat kommodori Jouko Pirhonen, komentaja Eero Pakkala, komentaja Arvo Komulainen, majuri Jaakko Valtanen ja kapteeniluutnantit Pentti Niemelä ja Erkki Kallio. Rannikkolaivureiksi hyväksyttiin sotilasmestarit Viljo Saarinen ja Väinö Liemola.
Yhdistysrekisteriin Espoon Kipparit merkittiin 19.9.1962, laivurikoulutus aloitettiin heti. Espoon Kipparit hyväksyttiin vastikään perustetun Suomen Navigaatioliiton jäseneksi 14.12.1962 ja se oli kymmenes siihen liittynyt seura.
Toiminta löytää uomansa
60-luvun aikana nuorisoa alettiin pitää erityisen tärkeänä väestöryhmänä. Myös Espoon Kipparit alkoi ´johtokunnan aloitteesta ja toivomusten johdosta´ järjestää nuorison merenkulkukursseja. Siihen saatiin useita kertoja 500 markan avustus Espoon kauppalan nuorisolautakunnalta tai vapaa-aikatoimistolta.
Ensimmäinen nuorison merenkulkukursseista järjestettiin jo vuoden 1963 kevät-puolella Tapiolan nuorisotalossa. Se herätti niin suurta kiinnostusta, että alle puolet ilmoittautuneista pääsi mukaan. Kursseilta sai todistuksen 23 henkilöä. Todistukseen oli merkitty arvosanat, joiden pätevyysmäärittelyt kipparit tekivät itse. Nuorison merenkulkukursseja järjestettiin vuoteen 70-luvun alkuun saakka, jonka jälkeen ne lopetettiin ja kiinnostuneet ohjattiin tavallisille laivurikursseille.
Kippareiden tärkein tehtävä on alusta alkaen ollut merenkulkuopin opetus espoolaisille veneilijöille. Jäsenilleen kipparit järjestivät muutakin asiaan liittyvää; käytännön harjoituksia, retkiä ja luentoja. Kokousten ja jäseniltojen yhteydessä pidetyistä esitelmistä tuli alusta alkaen tärkeä osa Kippareiden toimintaa. Niihin osallistumalla jäsenet pitivät yllä ja laajensivat kursseilla saamaansa osaamista.
Jo vuonna jäsenilloissa 1962 pidettiin kaksi esitelmää. Ensimmäisessä jäsenillassa Suomen Meripelastusseuran toiminnanjohtaja Unto Lindqvist esitteli meripelastus-toimintaa ja toisessa Timo Kareoja Otaniemen Merivartiokoulusta veneiden pohja-muotoja ja ominaisuuksia.
Ekskursioita, eli tutustumisretkiä erilaisiin kohteisiin alettiin tehdä säännöllisesti 1960-luvun lopussa. Ensimmäisiä kohteita olivat Vatorin veneveistämö Jollaksessa ja Antinojan puuveneveistämö. Harmajan majakka ja Turun merenkulkukoulu ja venenäyttely kuuluivat myös vierailukohteisiin. Vuonna 1968 järjestettiin ensimmäinen jokamiehen sunnuntaiajo, mukana oli 7 venettä.
Uuteen nousuun
Laivurikoulutusta järjestettiin säännöllisesti, muuta seuran muu toiminta alkoi hiipua 70-luvun lopulla, aallonpohja saavutettiin 1981, kokouksiakaan ei enää katsottu tarpeelliseksi järjestää. Arvo Niemi kertoo, miten vuoden 1981 alkupuolella hän, Jouni Särkijärvi ja Jarmo Nyström kokoontuivat miettimään, jatkaako vai lopettaako koko puuha. Päätettiin vielä kerran yrittää toiminnan elvyttämistä. Tässä onnistuttiin ja määrätietoisesti vedetyn toiminnan ansiosta jäsenmäärä kasvoi muutamassa vuodessa kahdestasadasta kuuteensataan.
1990-luvulla toiminta vakiintui Matti A. Rannan ja Erkki-Juhani von Weissenbergin johdossa hyvälle tasolle. Laivurikursseja järjestettiin viidessä paikassa: Tapiolassa, Leppävaarassa, Matinkylässä, Espoonlahdessa ja Suvelassa. Opettajina urakoivat Weissenberg, Ollaranta, Loikkanen ja Mälkönen. Kurssit olivat yleensä täynnä ja tenttijöitä oli keskimäärin runsas 200 vuodessa.
Viides vuosikymmen Espoon Kippareiden toiminnassa merkitsi jatkuvaa kasvua sekä laivurikurssituksessa että muissa aktiviteeteissa. Vuonna 2009 Espoon Kippareiden maksavien jäsenten määrä ylitti ensimmäisen kerran yhdeksänsadan.
(Lyhennelmä Pirkko Jääskeläisen 2011 kirjoittamasta Espoon Kipparit ry:n 50v historiikista)
Huviveneenkuljettajien koulutuksen aloitus Suomessa
Mitkä ovat perusteet ja lähtökohdat sille, että huviveneilijöiden navigaatiokoulutus, -tutkinnot ja -pätevyydet eivät ole viranomaistoimintaa, vaan kolmannen sektorin eli navigaatioseurojen ja työväenopistojen toimintaa.
Lähtökohtana onkin se, että navigaatiotutkinnot vuoteen 1947 asti olivat pelkästään viranomaisten käsissä, tarkemmin Merenkulkulaitoksen (Sjöfartsväsendet). MKL:n merenkulkutarkastaja Arvo Heikki Sainio piti "Itämerenlaivurintutkintoja" ja esitti v. 1947 että alettaisiin järjestää tähän tutkintoon valmistavia kursseja ammattimerenkulkijoille (rannikkolaivojen kippareille, kalastajille, saaristolaisille yms.).
Tarkastaja Sainio kääntyi yksityisten henkilöiden puoleen, jotka olivat suojeluskunnissa ja partiolippukunnissa opettaneet navigaatiota ja ensimmäiset maanpäällisen navigaation kurssit järjestettiin keväällä 1947 Helsingissä sekä suomen että ruotsin kielillä. Yllätys oli, että varsin harvat ammattimerenkulkijat ottivat osaa (2 ammattilaista, 18 huviveneilijää). Kurssi oli suurin piirtein nykyisen rannikkolaivurin tutkinnon kaltainen. 17 kurssilaista hyväksyttiin MKL:n tutkinnossa.
Ensimmäinen navigaatioseura perustettiin 12.5.1947. Alkuperäinen nimi oli Östersjöskepparföreningen r.f., joka muutti nimekseen 1949 "Navigationssällskapet i Finland r.f.". Jäsenmäärän kasvaessa tähän liitettiin paikallisosastoja eri puolilla maata, mutta v. 1958 syntyi Navigaatioliitto, jolloin siihen kuului 6 navigaatioseuraa, vuonna 1972 oli jo 40 seuraa. Vuonna 2007 on liitossa jo 147
seuraa joilla yhteensä 18000 jäsentä.
Vuonna 1949 "Itämerenlaivurin" tutkinto siirtyi merenkulkukouluun eikä voitu enää suorittaa MKL:n tarkastajalle. Tällöin Östersjöskepparföreningen loi kolmeportaisen tutkintojärjestelmän: tutut saaristolaivurin, rannikkolaivurin ja avomerilaivurin tutkinnot.
Navigaatioliiton tultua muodostetuksi v. 1958 vastuu tutkinnoista siirtyi sille.
Vv. 1949-1956 oli vallalla sääntö, että "jokaisen seuran jäsenen on tentittävä merenkulun säännöt joka viides vuosi. Vuonna 1956 jouduttiin tästä vaatimuksesta luopumaan jäsenmäärän ja tutkintopaineen kasvettua liikaa.
1949 alkaen kuului myös avomerilaivurin tutkintoon "vähintään 6 vuorokautta navigointia avomerellä sekä vähintään 18 tähtitieteellistä observaatiota ilman maata näkyvissä". Tämä oli hieman hankala järjestää (vuokrattiin rannikkolaivoja kunnes oli oma vene jne.). Vähitellen ne 18 mittausta sai suorittaa myös maalla (ei siis avomerellä) ja lopuksi tuo käytännön osuus jätettiin kokonaan pois.
Käytännön kurssien ja tutkintojen järjestämiseen on oleellisesti vaikuttanut mahdollisuus hankkia sopivia laivoja sekä opettamisesta kiinnostuneita jäseniä. Muotoja ollaan ilmeisesti edelleen kehittämässä eri seuroissa ja liitossa.
Lähde: "Skepparen" 1/2007, Navigationssällskapet i Finland r.f.